On hankalaa ajatella tulevansa tuottoisaksi osaksi yhteiskuntaa, kun suurin osa päivistä menee kamppaillessa itsensä kanssa.
Usein käy niin, että kun ujosti alkaa päästä taas tasapainoon itsensä kanssa, ja tulee se harvinainen päivä kun ei omat negatiiviset ajatukset jätä täysin sängyn pohjalle. Menet sitten ihmisten ilmoille… josta aina tulee nämä samat vanhat kysymykset kaikilta.
”Oletko töissä?”
”Opiskeletko?”
Se pettymys ja ihmettely toisen silmissä kun ei sinulla ole tarjota kumpaakaan. Se kumma identiteetin puute, niin kuin et kuuluisi joukkoon, kun et voi antaa työpaikkaa tai opiskelua jolla toinen voisi sinut leimata ja tunnistaa.
Paluu takaisin sängyn pohjalle pohtimaan, miksi vaivauduit edes sieltä ylös. Sinun omat pienet saavutukset tuntuvat taas niin riittämättömiltä verrattuna kaikkiin muihin, jotka sängystä nousemisen lisäksi pääsevät kouluun tai töihin asti. Peitto, jonka alle jäät piiloon häpeämään, tuntuu siltä kuin se olisi tehty ahdistuksesta, joka sinut peittää päästä varpaisiin.
Kuvitus ja teksti: Memokkeen