Psykoosi

Huomenta!

Minun maailmassani huomista ei kylläkään ole

sillä minun maailmassani ei ole aikaa.

Minun maailmassani ei ole huomista eikä ylihuomista

minun maailmassani ei myöskään ole eilistä eikä toissapäivää.

En tiedä lainkaan mitä tapahtui eilen tai toissapäivänä

tai mitä tulee tapahtumaan huomenna tai ylihuomenna.

En pysty edes kuvittelemaan mitä tapahtuisi viikon päästä

tai mitä tapahtui viikko sitten.

Oikeastaan en edes tiedä, mikä on viikko tai kuukausi tai vuosi

sillä minun maailmassani ei ole aikaa.

On vain…Ikuisuus

Ikuisuus on kyllä ihan mukava asia,

mutta pitemmän päälle se alkaa ikävystyttää.

Ikuisuudessa ei nimittäin ole yhtään mitään

on vain…Ikuisuutta.

Ikuisuudessa on myös täydellinen vapaus, sillä siellä ei ole rajoja

aivan kuin leijuisin tyhjyydessä, painottomassa tilassa.

Tilassa jossa ei ole aikaa, eikä paikkaa, ei janoa eikä nälkää

ei elämää…eikä kuolemaa. Se on suorastaan ihanaa.

Mutta minun on kyllä myönnettävä, etten ole siihen täysin tyytyväinen

sillä välillä minusta tuntuu, ettei täällä vapauden keskellä ole mitään.

Ei edes minua.

Kun ei minulla ole mitään mihinkä takertua.

Ei seiniä, ei kattoa, ei lattiaa.
Ei vettä, ei maata, ei taivasta.
Ei ääntä, ei valoa, ei lämpöä.
Ei iloa, ei surua, ei mitään.

Ei edes minua.

Minua ei siis enää ole.

Olen hukannut itseni ikuisuuteen.

Joskus minulla on tosin muistoja ajasta ennen ikuisuutta.
Hämäriä muistikuvia isästä ja äidistä. Siskosta ja veljestä.
Kukkivista niityistä, havupuumetsistä, kauppakeskuksista ja

suklaapatukoista.

Joskus muistan etäisesti, kuinka olen pikkulapsena kirmaillut avoimilla
niityillä kukkien kanssa.
Tai kuinka olen ensimmäisen kerran koskettanut veden pintaa.

Joskus muistan hämärästi käyneeni jopa yliopistolla.

Niin… ehkäpä ne muistot ovat sittenkin todellisia

ehkäpä ikuisuuden ulkopuolella on sittenkin elämää.

Ehkä minun ei sittenkään tarvitse jäädä tänne!
Ehkäpä ikuisuudesta on sittenkin reitti ulos ja voisin päästä siitä pois,
Ja nähdä taas valon ja päivän!
Ja kuulla taas lintujen laulun!

Ja tuntea ilon ja surun!

Tai sitten minä vain uneksin…

Uneksin maasta ikuisuuden ulkopuolella, jota ei ole.

Todellisuudessa on kuitenkin olemassa vain ikuisuus.

Ikuisuus, jossa ei kasva aika.

Mutta mistä voin olla varma?
Ehkä ikuisuuden ulkopuolella on sittenkin elämää?

Tai sitten ei…

En osaa sanoa. Kun ei kukaan osaa kertoa minulle.

Yrittäneet kyllä ovat ja yrittävät vieläkin.

Sanovat, että minun pitää vain luottaa siihen.
Sanovat, että kyllä maailma on todellinen paikka,

ja että ikuisuuden ulkopuolella on elämää.

Mutta minä en tiedä mihin uskoa. Toisaalta uskon mutta toisaalta en.

Ja miten minä voisin uskoa? Kun en usko, että minua on edes olemassa.

Ehkä minun pitää vain toivoa.

Ehkä minun pitää vain toivoa, että jossain vaiheessa ikuisuudessa alkaa
kasvaa aika….

Ja Ajassa Ikuisuus.
Runo: Santtu Järvinen

 

Mainokset

Jokaisessa lukee ”Häpeä”

Uni unessa
Pelko pelon sisällä
Suru kauneudessa
Kipu viattomuudessa
Vedenalainen laakso
josta en ylety saamaan päätäni pinnalle

Voin vain katsella

– – –

Pieni oikku luonnottomuuden
Kasvain ilman kantajaa
Etäpesäkkeenä itselleen sielun kasvattaa
Ainoastaan pystyäkseen
itseänsä vihaamaan

– – –

Seison autiolla torilla
Vierelläni seisoo opaste
josta tienviitat osoittavat kaikkiin suuntiin

Jokaisessa lukee ”Häpeä”

 

Runot: Aki Kuosmanen

Minä ja mielenterveys

yksinaisyys_ja_epatoivopohjallasanat_satuttavatsilmat_ovat_sielun_peiliahdistuspokemon_go

”Tässä ovat vuonna 2016 tekemäni kuvitukset näyttelyyni ”Minä ja mielenterveys”. Kuvat on tehty pääasiassa musteella, vesiväreillä sekä guasseilla. Yksi töistä on ollut myös vuoden 2016 RIKKI-näyttelyssä. Kuvat on tehty omien tunteiden pohjalta.”

Tekijä: ”Lamppu”

Hauraudesta vahvuuteen

behind_locked_doorspedon_kaksi_puolta-e1530870647449.jpg

12 vuotta 5 kuukautta ja 6 päivää…

…Kesti matkani pimeydestä valoon, hauraudesta vahvuuteen ja uhrin roolista selviytyjän identiteetin löytymiseen.
Työni kertovat kuvin sen, minkä sanoittamiseen terapiassa meni vuosia. Traumaperäisen stressihäiriön ja dissosiaatio-oireiden sekavasta tunnemaailmasta; pelosta, ahdistuksesta, painajaisista, takaumista ja salaman lailla välähtelevistä muistoista.
Mutta ne kertovat myös toivosta; niistä pienistä valonpilkahduksista pimeässä, joiden voimin jaksoin tarpoa paranemistietäni eteenpäin.

nightmare.jpgglimmer_of_hopefellow_survivors

Kuvat ja teksti: Bluebell83

Ahdistus

Se on koko ajan iholla. Ihan kuin semmoiset pienet pisteet, kun iho menee kananlihalle. Sen läsnäolo tekee hymystäkin väkinäisen. Ihan kuin se eläisi omaa elämäänsä pitäen minua vain pilkkanaan. En keksi edes sille nimeä vaikka olemme enemmän kuin vain tuttavia. En ole oma itseni enää, en ole ollut pitkään aikaan. Ihan kuin olisin huonossa parisuhteessa. Kaikki on paskaa. Kaikki on paskaa ja silti on oltava sen kanssa koko ajan. Minne meenkin se änkee mukaan. Se pilaa kaiken. Se napsasee sen viimeisenkin narun millä koitan sitoa itseni positiivisuuteen. Se ei hymyile koskaan. Se vaan on ja supisee korvaani, pitää vain pilkkanaan. En pysty hoitamaan asioita. Ihan kuin se nauttisi kiduttamisestani. Ihan kuin ja ihan kuin… Voisin kuvailla sitä miljoonin eri termein. Voisin valittaa kuinka se kohtelee kaltoin ja tuhoaa kauttani kaiken mitä rakastan. Voisin sanoa, että se on nyt minä ja minä olen se, eikä tämä suhde muuksi muutu. Se käy aina välillä jossain. Ei koskaan kyllä kerro, että minne. Kurkin ovisilmästä, että koska se tulee takaisin. Mitä jos se ei tulekaan… Itken ja huudan. Tuntuu kuin olisin vain tyhjässä tilassa, orpona ilman sitä. En osaa yhdistää asioita silloin, kun se on poissa. Uskon, että kuolen ilman sitä. Uskon, että se on ainoa asia mikä pitää hulluuden poissa. Tarvitsen sitä. Minne menisin jos tuttu ympyrä yht’äkkiä katkeaakin. En halua edes kuvitella sen olevan vaihtoehto… Onneksi se aina kuitenkin tulee takaisin. Se silittää hiuksiani ja hyräilee lapsuudessa rakastamiani lauluja. Sanoo kuinka rohkea olin, kun koitin olla yksin. Katson sitä silmiin ja hymyilen vaikka salaa taas toivon, että se vain menisi pois.

Nimimerkki: Minä