Terveiset Turusta!

Rikkinäisen mielen kuvat -työpajassa valmistui viime sunnuntaina (3.9.2017) komeita strippisarjakuvia. Työpajaan osallistuneet tekivät sarjakuvia Eeli Laanisen ohjeistuksella Turun Sarjakuvakaupalla. Työpajassa tarkoituksena oli käyttää joko omaa tai jo olemassa olevaa sarjakuvahahmoa (Batman, Muumipeikko, jne) mielenterveysaiheisessa stripissä.

Sekä aiheet että hahmot jaettiin arpapelillä. Ja hienoja sarjakuvia siitä syntyikin! Niin hienoja, että saimme tekijöiltä luvan julkaista teoksia täälläkin. Osa tekijöistä halusi pysyä nimettömänä.

Kiitos vielä kaikille työpajaan osallistuneille, ja muistakaahan käydä katsomassa Turun sarjakuvakaupan Rikkinäisen mielen kuvat -näyttely 25.9.2017 mennessä!

21366650_878225399002381_5802191526369197629_o
Mustanaamio ja omanarvontunto.
21314736_878226522335602_8763076649006053040_n
Kuvaa työpajasta.
21318858_878225405669047_1200839637364825372_o
Nalle Puh ja ahdistus/ahmimishäiriö.
21273676_878225395669048_5731151124887751555_o
Wagner ja sosiaalisten tilanteiden pelko.
21248466_878225445669043_1924121990570188045_o
Muumipeikko ja leima.
Mainokset

Kiusaaminen – osa 2

omaan nilkkaan1omaan nillkkaan2omaan nilkkaan3omaan nilkkaan4

Kesti koko peruskoulun ajan, ennen kuin pääsin kiusaamisesta eroon. Helpottuneena ja vapautuneena ajattelin, etten anna enää kenenkään kohdella mua samalla tavalla. Mutta olinkin alkanut tekemään sitä itse. Samoilla sanoilla ja teoilla. ”Ehkä mä ansaitsin sen kaiken ja ansaitsen edelleen. Ehkä ne oli oikeassa kaikessa mitä ne sano”.​

Teos: ”Omaan nilkkaan”. Tekijä: Laura Hanna
https://www.instagram.com/rumatkukat/

 

Kahden minän vanki

Minussa asuu kaksi naista.
Itsevarma ja hymyilevä.
Ahkera, uuras, korkeasti koulutettu.
Äiti, puoliso, ystävä.
Ystävällinen, uskollinen,
hauska ja huumorintajuinen.
Kaikin puolin normaali nainen.

Mutta sisälläni asuu salaisuus.
Salaisuus, joka maalaa ihoni paksulla, mustalla kerroksella likaa.
Täyttää ajatukseni häpeällä, yksinäisyydellä ja pelolla.
Katsoo ahdistavin silmin peilistä takaisin,
vääristäen kuvan vastenmieliseksi ja iljettäväksi.
Minuun on kajottu, sisimpäni on rikottu.
Satoja, ja taas satoja kertoja.
Mutta sitä ei monikaan tiedä.

Niin moni uskoo, että se mitä he näkevät, on se ainut minä.
Että olen juuri se valhekuva,
minkä olen läheisilleni onnistunut maalaamaan.
Tavallinen, normaali, ihan kuin kuka tahansa muukin.
Voi kunpa he vain tietäisivät totuuden.

Oikeasti olen kahden minäni vanki.
Kooste kahdesta puolikkaasta, mutten kuitenkaan kokonainen.
Toinen puoleni on rikki, sirpaleina, murskana.
Mutta häpeän kertoa siitä.
En halua sitä taakkaa heidän kannettavakseen,
en tätä tuskaa heidän sieluilleen.
Eivätkä he mitenkään voisi ymmärtää.
Eihän tällaista tapahdu kuin elokuvissa.
Kyllä minä pärjään…
Olen pärjännyt yksin jo kauan.

Ehkä jonain päivänä en ole enää kahden minäni vanki.
Ehkä jonain päivänä tuo tuskainen, masentunut ja ahdistunut minäni
sulautuu uuteen ja rakennettuun, vahvaan minään
tai lakkaa olemasta kokonaan.

Sitten kun pitkä terapiani päättyy, mikä on lopputulos?
Tuleeko valhekuvasta oikeasti totta,
ja uskallan jopa kertoa siitä, mikä minut oikeasti rikkoi?
Tuleeko minusta lopultakin yksi ja yhtenäinen minä,
joka ei enää salaile, vaan on aidosti oma itsensä?

Ei enää häpeää, vaan ylpeyttä.
Ylpeyttä taistelusta, joka voitettiin.
Ylpeyttä arvista, jotka kertovat eloonjäämisestä.
Ylpeyttä siitä, että lopultakin uskallan kertoa.
Ylpeyttä näistä kahdesta minästä,
joista toinen kantoi kaikkea sitä kipua, kauhua ja tuskaa,
että toinen pysyisi kasassa ja kykenisi jatkamaan elämää eteenpäin.

Ehkä jonain päivänä olen taas kokonainen.

2017_05_15_20_29_44

Teksti ja kuva: Bluebell