Memories

Everything i know
and have
is a memory, past thing
everything there’s left anymore
is this nostalgia
memories all over again in my head
like i’m stuck in the movies
not really living the live that’s happening outside
i’m not part of this thing
this what they call the present
and i don’t intend to be
part of that what they call the future

some of my memories aren’t even real
they are dreams and nightmares and feelings
they are collection of little stones from the shore
that i’ve just picked up, put them in my pockets
i might not have even been present fully
might not have felt anything
but that collection is all i have
and nostalgia colours those stones
makes them prettier than they were
when i picked them
nostalgia makes me carry those pretty little stones, thoughts
and they’re already getting heavy
(or am i getting weaker)

i can’t let go
i can’t let them go
memories are all that’s left, all that i have
everything is a memory of something
(and longing for somewhere)
there’s no present and there’s no future

not for me anyway.

Kuva: Sami Salmela, työn nimi: Poisonous
Runo: Elisa

Kahtena

Lohduttoman tragedian kauhut
näyttäytyvät tässä maisemassa,
jonka ilmaan samaistuu
pelon ja vihan hajut
murhenäytelmänhahmon uloshengityksestä…

Jokainen sisäänhengitys
on täynnä syvälle tulvivaa surua,
johon hän hukuttaa itsensä.

Taistelut on hävitty,
kohtalokkaat erehdykset tehty.
Julmuus, irstaus ja raatojen asennot
-paljastavat kaiken-
On tullut aika puhdistuksen.

Ei ole enää mitään näyteltävää,
ei enää muuta tehtävää,
kuin riisua naamiot
ja nähdä mitä jäljelle jää…

”-Että mitäkö?”
Vain paljas sydän joka kuiskaa hiljaa:
”-Ei mitään…”

Murtunut hahmo kavahtaa:
”-Eikö mitään?!
Eikö kyyneliäni lasketa?
Perkelettäkö tässä sitten nyyhkimään!”

Katkeraksi muuttuvat kyynelet,
niiden polttaessa nahattomaksi riisutuilla kasvoilla.
Löytyipä sentään jotain vielä puhdistettavaksi:
Raivoisasti käy traagikko Epätoivonsa kimppuun..
Vauhkoontuneet silmät
hakevat katseelle suuntaa,
kunnes yhdessä räpäyksessä
pysähtyvät naulittuina näkemään – kaksoisolentonsa ilmestyvän tyhjästä.

”-Mitä helvettiä?
Ei voi olla totta,
että kaiken tämän tuskan keskelle
ilmestyy tämä sama surkea tila
vielä uudestaanpuettuna
ylle toiselle
täsmälleen samanlaiselle olennolle!?”

Loppu on varmasti lähellä,
kun hahmokin jo näkee
itsensä kahtena…
Mutta ei!
Tällaisella näyttämöllä
ei loppukaan tule ihan näin helpolla.

Tragedia jatkuu,
kun sen hahmo huomaa
jälleen erehdyksensä:
Hänhän katsookin omaa heijastustaan peilistä-
häneen katsovan silmän pinnassa…

Ihan huomaamatta on katsoja hiipinyt tähän tragediaan
ja vielä niin lähelle,
että kohtalonsa runtelema traagikko
näkee hänestä oman itsensä.

Kuka on tämä vieras hahmo,
joka keskeyttää
juuri meneillään olleen puhdistuksen?

Nyt ei kunnian kukko laula,
sen kiekaus katkeaa kuin kirveellä kaula:
Sillä silmät ovat Iloisen Narrin.

Komedian Suuri Sankari-Pelle
katsojansa silmiä hymyillen kutsuu
mukaan hilpeän värikkään asunsa leikkiin.

Traagikko kalpenee väreistä:
”-Saatanan irvailija!
Mitä teet täällä-
olet 
väärässä näytelmässä!
Oletko hullu ja mielenvikainen,
kun ilmestyt tänne?
Vai onko tuo hymysi vilpillinen-
tulitko 
tekemään pilkkaa?
Siinätapauksessa – olet julma peto!
Hah,Tulit koska haistoit veren!”
Hän lausuu irvistellen.

Narri kallistaa hämmästellen päätään
ja lausuu hellästi:
”Ystävä kallis, en ole vasta tullut,
en ole tullut ollenkaan.
Sillä olen jo ennestään
olemassa kaikkialla,
mutta puhkean kukkaan
vain ristiriidalla.
On tämä tilanne oikea ja totuudenmukainen,
jos sinä näet minut nyt
olen juuri sinulle auennut.
Olen sinun oma narrisi.
Nöyrin palvelijasi,
valmiina kirvoittamaan naurusi,
päästämään ilmoille ilosi!”
Näin lausuu Narri, totinen pelle,
ja kumartaa tehden kunniaa traagikolle.

”-Vai ristiriidasta kukit sinä huumorin kukka!”
Parkaisee traagikko ja vastaa:
”-Totta totisesti,
kaunis kukka oletkin!
Senkin sekasikiö!
Häpeän raiskaaman Kunnian
repivällä tuskalla synnyttämä mätä hylkiö-
Elinkelvoton olet!
Muka palvelija? En kaipaa kaltaistasi.
Ei ole iloa, ei ole jäljellä yhtään hymyä.
Ilo on kuollut-
Sinä juuri tapoit sen
kun ilmestyit.
Sinä typeryydelläsi
veit viimeisen mahdollisuuden,
veit tragedialta armollisen puhdistuksen.
Ilman sitä,
kärsimys on ikuinen.
Vieläkö tahdot olla iloinen?
Oletko juuri, niin murhanhimoinen…?”

Yhä vain Narri suloisesti hymyilee
ja naurahtaa,
kuin hauskalle vitsille itsekseen.
”-Rakkaani…”
Hän oivaltaen lausahtaa.
”-Ymmärrän reaktiosi-
se on kohtaloasi
ja omat voimasi ovat uuvuttaneet sinut taistelussasi.
Annan anteeksi sanasi-
puolestasi.
Olet väsynyt ystäväiseni,
niimpä elpyäksesi,
laske heikkoutesi lepäämään myötätunnolleni.
Vaivuta kuormittunut mielikuvituksesi
unen taajuuksille.
Ja Kun olet valmis
-herää-
Ja sitten, yhdessä leikitään!”
Samassa pelle loikkaa-
tekee kuperkeikkaa,
mutta kompuroikin maahan turvalleen…

Kun Pellen kuraiset kasvot nousevat maasta,
on niillä yllättynyt ilme,
Traagikko hörähtää tahtomattaan sille…
Hänen väsyneitä silmiään kirveltää, kun ne painuu kiinni-
mutta se menee ohi ajallaan…
Herättyään hän yhä muistaa murheensa
ja nyt niiden rinnalla
tuntee puhtainta iloa.
Taistelu oikeasta totuudesta-
olikin vain leikkiä.
Uskon varjolla toteutettua Ristiriitaretkeä.

Siellä missä ilo ja suru näkevät toisensa,
onnen vienot tuoksut leijailevat ilmassa,
pölyttäjien etsiessä
niistä auenneita kukkia.

– Pyrita

Oletko tänään ollut onnellinen?

41368520_312758316155444_3717190101860614144_o

Muista kysyä tänäänkin ihmisiltä, kuinka voit?
Istahda hänen kanssaan hetkeksi.
Se ei maksa mitään.

39514682_299812840783325_4577253665047314432_o

Se ei katso aikaa ja paikkaa.
Jos tuntuu, että tässä on hyvä,
jää siihen.
Ehkä olet huomion keskipisteenä,
mutta osaa nauttia myös siitä.

38071492_280340099397266_3336358268007088128_o

Oletko tänään ollut onnellinen?
Oletko saanut rauhoituttua?
Oletko kuullut jotain kaunista?
Oletko kuullut jotain rumaa?
Oletko ollut kiireinen?
Oletko sittenkin ollut onneton?
Oletko ajatellut, että teen
tämän päivän asiat huomenna?
Oletko ajatellut, että sittenkin vasta ylihuomenna?
Että sitten, kun joskus on aikaa.
Sitten, kun ei tarvitse huolehtia muusta,
niin olen onnellinen

Kuinka rumasta saan kaunista ?
Kuinka saan kauniista rumaa?
Kuinka saan onnellisesta onnettoman?
Kuinka saan onnettomasta onnellisen?
Kuinka saan tehdystä tekemättömän, entä tekemättömän tehdyksi?
Miten saan kiireen rauhalliseksi ja rauhan kiireiseksi?

Elämällä vai olemalla?
Sitten kun,
mutta kun
vai nyt?

Runot ja valokuvat: Jonna Parikka
https://www.facebook.com/tunnesydan/

Silloinkin kun vielä paistoi aurinko

jäätiköitä jotka romahtavat
meret vetäytyvät
kerätäkseen voimansa
täyttävät hyökyaalloillaan maailman
kun minä nään unia enkä muista

vetää henkeä
ennen tulvavesiä
jään sinisen huudon alle
eikä ihooni ole vielä kasvanut kiduksia
en osaa sen massan alla hengittää

veden paino ja humina korvissa
odotan, odotan

paljaat jalat rannan kylmällä kivikolla
sininen vaalean hämärä taivas ja vesi
kahlaan pyörteet hieman nilkkojen yläpuolella
lasinsiruja jalkapohjieni alla, niinkuin yhä edelleen niissä unissa

ja kaikki on läpinäkyvää mutta värjättyä
kuin haalein vesivärein siveltimenvedoin olisit maalannut tämän huoneen
koko maailman
(vähän ahdasta kun happi loppuu)

vuorokaudet kuluvat ja vuorovedet nousevat
aurinko ei

onko pimeää tai harmaata utua, tasaista sinistä (en erota taivaan ja veden rajaa)
enkä tiedä kuka on varastanut kaikki muut värit
kuka on vienyt elämän äänet
(jättänyt vain sen veden kohinan)
kuka on jättänyt minut tänne aivan yksin
maailman viimeisimmälle rannalle

synnyinkö minä tällaiseksi?
olenko minä ollut aina tässä?
irti ihostani seisonut yksin rantavedessä odottanut aurinkoa joka ei ole koskaan tullut
antanut veden kuluttaa ihoa hioa näkyviin luita
pudotellut punaisia pisaroita mereen
ja hukkunut niin monta kertaa
huuhtoutunut vain aina tälle samalle kivikolle takaisin

en ole koskaan tiennyt millaista on elää ilman ikävää
kun ne kysyvät kuinka kauan kaikki on ollut näin
en tiedä
(niinkuin enää tietäisin mistään yhtään mitään)
sillä olen aina ollut surullinen
en ole koskaan kuulunut tähän maailmaan näiden ihmisten ääniin
jonnekkin jossa lämmin elämä ryöppyää nauruna suupieliltä
en tiedä ??

olen syntynyt se paino sisälläni
loputon kaipaus ja kyyneleet
silloinkin kun vielä paistoi aurinko – en muista siitä mitään, paitsi sen sinisen taivaan
sen jota aina katsoin, oli wind of the change ja minä kaipasin kaipasin ikävöin
olin vielä aivan pieni enkä edes tiennyt mitä ja minne
muuttuvat äänen painot
muistoissani ((ja valkoisia pilviä ja auton takapenkki))
en enää tiedä kenelle ne kuuluvat
silittävät niskaa mutta eivät koskaan silti ole siinä
(ovatko ne haamuja vai olenko minä?)
olen ollut aina merkityksetön ja yksin

hukkunut hiljaisuuteen kai vähän liian helposti
hitaasti kasvanut näkymättömäksi
katkaissut oksat jotka versovat “väärin”
vaikka joskus tuntuukin että olen silti aina liikaa ääntä;

korvia särkevää terävää huutoa ruosteen punaista ja rikkonaista pintaa aivan liian paljon tilaa rumaa pehmeää likaista lunta sen alta keväisin paljastuvia tupakan tumppeja
ja väärin toimivat aivot.

en minä tiedä kuka minä olen ja miksi miksi mitään koskaan.

ehkä minä olin jossain välissä jotain muuta
vai valehteliko joku vain muutuinko minä vai oliko se vain vuorovesi
ehkä kuljetti vähän tai hukutti
sai näkemään pinnan alla unia joissa oli kerrostaloja kaupungin valoja asfalttia
ja pikkuveli joka kertoi silloin

kuinka olisi hienoa kuolla savuksi muuttumalla
jos kukaan ei vain enää muistaisi ja välittäisi
niin, minäkin tahtoisin sillä tavoin kadota

ei ole ääntä ehkä minua ei ole koskaan ollut tässä
ne on vieneet multa kuoleman mahdollisuuden ja makaan vaan ikuisesti rantavedessä.
miksen minä osaa tahtoa mitään vaikka tahdon kaiken ja nyt ja tuntea ja olla ja osata ja kuulua
ja jäädä ja vihdoin lähteä.

ei ei ei minä olen ollut täällä aina
olen yrittänyt kavuta pois ja olen yrittänyt hukkua
olen yrittänyt olen saanut henkeä ja silti kaatunut
eikä ole tietä on vain tätä loputonta yksinäistä rantaa ja kylmyys jaloissa
vettä ja tyhjä, silti aina ahdas olo

kuka teki minusta tälläisen miksi minä synnyin tähän maailmaan johon en kuulu
jossa ihmisten äänet ovat kaukana ja minä olen väärä enkä osaa edes auttaa ketään
vaikka kuinka tahtoisin

tiedän kyllä minä tiedän
kai se on joku soluihini ommeltu virhe
tai ehkä me olemme kaikki vain rikki eikä kukaan kuulu tänne.

– Elisa

Pitkän päivän ilta

17424770_173245249858447_6015876876018151590_n

Ordet trast i Maly Trastsjanets.
Belzèk, Sobibór, Treblinka
Som att blinka. Ett ögonlock av skilsmässa.
Majdanek en piknikdag i maj.
Chelmno, en endaste en, överlevande.
Han rodde båten i Lanzsmanns Shoah.
Han sjöng. Han sjöng då, medan arbetet pågick.
Han sjöng igen, i dokumentet, på 1970-talet.
Och rodde. Båten i ån. Han sjöng,
fast han inte på något rimligt vis
borde ha kunnat sjunga mera.

Varpunen löytyi vastakuoriutuneena,
Korppoon minigolfradalta.
Avasi silmänsä ja
tuli siksi mitä se näki.
Ihmisen katse synnytti ihmisen,
joka lensi, ja lauloi.
Se yritti laulaa kuin talitiainen,
sitten se matki peippoa.
Ne eivät vastanneet hänelle.

33 päivää on ikuisuus kun yö seuraa yötä.
33 päivää on silmänräpäys kääritty untuviin.
Kuolema on kaasukammio.
Kuolema on sitä että astuu toisen päälle,
koska jalan alle liiskautuva
ei voi kuvitella ihmisen astuvan harhaan.

Kun päivä loppuu vaimenee paha.
Ei sekään jaksa, enää.
Ilta joka nojaa kohti yötä
tarjoaa hetken ilman huolta.

Kuva ja runo: Goa Zweygbergk

Lisää runoja ja kuvia Facebookissa https://www.facebook.com/goazrunot/. (Lue alhaalta ylöspäin, runoilla tietty kronologia).

Psykoosi

Huomenta!

Minun maailmassani huomista ei kylläkään ole

sillä minun maailmassani ei ole aikaa.

Minun maailmassani ei ole huomista eikä ylihuomista

minun maailmassani ei myöskään ole eilistä eikä toissapäivää.

En tiedä lainkaan mitä tapahtui eilen tai toissapäivänä

tai mitä tulee tapahtumaan huomenna tai ylihuomenna.

En pysty edes kuvittelemaan mitä tapahtuisi viikon päästä

tai mitä tapahtui viikko sitten.

Oikeastaan en edes tiedä, mikä on viikko tai kuukausi tai vuosi

sillä minun maailmassani ei ole aikaa.

On vain…Ikuisuus

Ikuisuus on kyllä ihan mukava asia,

mutta pitemmän päälle se alkaa ikävystyttää.

Ikuisuudessa ei nimittäin ole yhtään mitään

on vain…Ikuisuutta.

Ikuisuudessa on myös täydellinen vapaus, sillä siellä ei ole rajoja

aivan kuin leijuisin tyhjyydessä, painottomassa tilassa.

Tilassa jossa ei ole aikaa, eikä paikkaa, ei janoa eikä nälkää

ei elämää…eikä kuolemaa. Se on suorastaan ihanaa.

Mutta minun on kyllä myönnettävä, etten ole siihen täysin tyytyväinen

sillä välillä minusta tuntuu, ettei täällä vapauden keskellä ole mitään.

Ei edes minua.

Kun ei minulla ole mitään mihinkä takertua.

Ei seiniä, ei kattoa, ei lattiaa.
Ei vettä, ei maata, ei taivasta.
Ei ääntä, ei valoa, ei lämpöä.
Ei iloa, ei surua, ei mitään.

Ei edes minua.

Minua ei siis enää ole.

Olen hukannut itseni ikuisuuteen.

Joskus minulla on tosin muistoja ajasta ennen ikuisuutta.
Hämäriä muistikuvia isästä ja äidistä. Siskosta ja veljestä.
Kukkivista niityistä, havupuumetsistä, kauppakeskuksista ja

suklaapatukoista.

Joskus muistan etäisesti, kuinka olen pikkulapsena kirmaillut avoimilla
niityillä kukkien kanssa.
Tai kuinka olen ensimmäisen kerran koskettanut veden pintaa.

Joskus muistan hämärästi käyneeni jopa yliopistolla.

Niin… ehkäpä ne muistot ovat sittenkin todellisia

ehkäpä ikuisuuden ulkopuolella on sittenkin elämää.

Ehkä minun ei sittenkään tarvitse jäädä tänne!
Ehkäpä ikuisuudesta on sittenkin reitti ulos ja voisin päästä siitä pois,
Ja nähdä taas valon ja päivän!
Ja kuulla taas lintujen laulun!

Ja tuntea ilon ja surun!

Tai sitten minä vain uneksin…

Uneksin maasta ikuisuuden ulkopuolella, jota ei ole.

Todellisuudessa on kuitenkin olemassa vain ikuisuus.

Ikuisuus, jossa ei kasva aika.

Mutta mistä voin olla varma?
Ehkä ikuisuuden ulkopuolella on sittenkin elämää?

Tai sitten ei…

En osaa sanoa. Kun ei kukaan osaa kertoa minulle.

Yrittäneet kyllä ovat ja yrittävät vieläkin.

Sanovat, että minun pitää vain luottaa siihen.
Sanovat, että kyllä maailma on todellinen paikka,

ja että ikuisuuden ulkopuolella on elämää.

Mutta minä en tiedä mihin uskoa. Toisaalta uskon mutta toisaalta en.

Ja miten minä voisin uskoa? Kun en usko, että minua on edes olemassa.

Ehkä minun pitää vain toivoa.

Ehkä minun pitää vain toivoa, että jossain vaiheessa ikuisuudessa alkaa
kasvaa aika….

Ja Ajassa Ikuisuus.
Runo: Santtu Järvinen

 

Jokaisessa lukee ”Häpeä”

Uni unessa
Pelko pelon sisällä
Suru kauneudessa
Kipu viattomuudessa
Vedenalainen laakso
josta en ylety saamaan päätäni pinnalle

Voin vain katsella

– – –

Pieni oikku luonnottomuuden
Kasvain ilman kantajaa
Etäpesäkkeenä itselleen sielun kasvattaa
Ainoastaan pystyäkseen
itseänsä vihaamaan

– – –

Seison autiolla torilla
Vierelläni seisoo opaste
josta tienviitat osoittavat kaikkiin suuntiin

Jokaisessa lukee ”Häpeä”

 

Runot: Aki Kuosmanen