Vankina oman pään sisällä

Trigger warning / varoitus – Viiltely.

Kuva syntyi päivänä, jolloin ahdistusoireet iskivät päälle pahemman kerran, ja jäin koko päiväksi peiton alle. Tuntui, että olin oman pääni sisässä vankina, ja kaikki, mikä elämässä oli hyvää ja kaunista, valui pois.

Leena_Pentti_ahdistus

Kuva ja teksti: Leena Pentti

Pikku-petterin psykoosi

Teininä vihasin itseäni niin paljon että en antanut itseni hyväksyä olevani masentunut. Kaikessa hiljaisuudessa läheisteni tietämättä haukuin itseäni ja velloin ahdistuksessa. Asetin joidenkin vuosien päähän aikarajan: jos paha oloni ei poistuisi siihen mennessä, saisin tappaa itseni. Aikarajaan mennessä oloni oli jo parempi. Olin kuitenkin edelleen rikki ja sosiaalisten tilanteiden ahdistukseni sai minut uskomaan olevani vaivaksi muille pelkällä olemassaolollani, ja oletukseni oli että seuraani ei haluta. Sitten sekin alkoi hiljalleen korjaantua. Kehityin ihmisenä ja olin siitä innoissani. Sain uusia ystäviä, tein asioita. Sitten laukesi psykoosi, jonka jälkeen koin aivan uudenlaisen masennuksen. Tällä kertaa en inhonnut enää itseäni, mutta olin lopen uupunut eikä edes suosikkipelini jaksaneet kiinnostaa minua enää. Psykoosini uusiutui pari kertaa, mutta tästä näennäisestä takapakista huolimatta, olin jatkuvasti kehittynyt parempaan suuntaan. Siinä kesti vuosikausia, mutta nyt ankeuteni ovat tiessään. Minusta tuntuu hyvältä, olen itsevarma ja kykeneväinen. Maailmani on muuttunut. Nautin elämästä.

Tässä lyhyt tositapahtumiin perustuva (mutta ei kirjaimellinen) sarjakuva psykoosikokemuksista.

SKM_C25818072511010_0001SKM_C25818072511010_0002SKM_C25818072511010_0003SKM_C25818072511010_0004SKM_C25818072511010_0005SKM_C25818072511010_0006SKM_C25818072511010_0007

Sarjakuva ja teksti: Henna Stålhammar

Psykoosi

Huomenta!

Minun maailmassani huomista ei kylläkään ole

sillä minun maailmassani ei ole aikaa.

Minun maailmassani ei ole huomista eikä ylihuomista

minun maailmassani ei myöskään ole eilistä eikä toissapäivää.

En tiedä lainkaan mitä tapahtui eilen tai toissapäivänä

tai mitä tulee tapahtumaan huomenna tai ylihuomenna.

En pysty edes kuvittelemaan mitä tapahtuisi viikon päästä

tai mitä tapahtui viikko sitten.

Oikeastaan en edes tiedä, mikä on viikko tai kuukausi tai vuosi

sillä minun maailmassani ei ole aikaa.

On vain…Ikuisuus

Ikuisuus on kyllä ihan mukava asia,

mutta pitemmän päälle se alkaa ikävystyttää.

Ikuisuudessa ei nimittäin ole yhtään mitään

on vain…Ikuisuutta.

Ikuisuudessa on myös täydellinen vapaus, sillä siellä ei ole rajoja

aivan kuin leijuisin tyhjyydessä, painottomassa tilassa.

Tilassa jossa ei ole aikaa, eikä paikkaa, ei janoa eikä nälkää

ei elämää…eikä kuolemaa. Se on suorastaan ihanaa.

Mutta minun on kyllä myönnettävä, etten ole siihen täysin tyytyväinen

sillä välillä minusta tuntuu, ettei täällä vapauden keskellä ole mitään.

Ei edes minua.

Kun ei minulla ole mitään mihinkä takertua.

Ei seiniä, ei kattoa, ei lattiaa.
Ei vettä, ei maata, ei taivasta.
Ei ääntä, ei valoa, ei lämpöä.
Ei iloa, ei surua, ei mitään.

Ei edes minua.

Minua ei siis enää ole.

Olen hukannut itseni ikuisuuteen.

Joskus minulla on tosin muistoja ajasta ennen ikuisuutta.
Hämäriä muistikuvia isästä ja äidistä. Siskosta ja veljestä.
Kukkivista niityistä, havupuumetsistä, kauppakeskuksista ja

suklaapatukoista.

Joskus muistan etäisesti, kuinka olen pikkulapsena kirmaillut avoimilla
niityillä kukkien kanssa.
Tai kuinka olen ensimmäisen kerran koskettanut veden pintaa.

Joskus muistan hämärästi käyneeni jopa yliopistolla.

Niin… ehkäpä ne muistot ovat sittenkin todellisia

ehkäpä ikuisuuden ulkopuolella on sittenkin elämää.

Ehkä minun ei sittenkään tarvitse jäädä tänne!
Ehkäpä ikuisuudesta on sittenkin reitti ulos ja voisin päästä siitä pois,
Ja nähdä taas valon ja päivän!
Ja kuulla taas lintujen laulun!

Ja tuntea ilon ja surun!

Tai sitten minä vain uneksin…

Uneksin maasta ikuisuuden ulkopuolella, jota ei ole.

Todellisuudessa on kuitenkin olemassa vain ikuisuus.

Ikuisuus, jossa ei kasva aika.

Mutta mistä voin olla varma?
Ehkä ikuisuuden ulkopuolella on sittenkin elämää?

Tai sitten ei…

En osaa sanoa. Kun ei kukaan osaa kertoa minulle.

Yrittäneet kyllä ovat ja yrittävät vieläkin.

Sanovat, että minun pitää vain luottaa siihen.
Sanovat, että kyllä maailma on todellinen paikka,

ja että ikuisuuden ulkopuolella on elämää.

Mutta minä en tiedä mihin uskoa. Toisaalta uskon mutta toisaalta en.

Ja miten minä voisin uskoa? Kun en usko, että minua on edes olemassa.

Ehkä minun pitää vain toivoa.

Ehkä minun pitää vain toivoa, että jossain vaiheessa ikuisuudessa alkaa
kasvaa aika….

Ja Ajassa Ikuisuus.
Runo: Santtu Järvinen

 

Yksin kotona

sä julkaset faceen vaan synttäonnittelut ja profiilikuvan, joka sekin tuottaa suurta häpeää. Synttärionnittelutkin tuntuu turhalta, kun kavereina on vaan sukulaisia ja tuttuja, ketä sä et oo päästänyt liian lähelle. Näät pitsalähettiä useammin kun sun omaa perhettä. Et muista miten hymyillään, miten otetaan vastaan kehuja. Sun arkeen kuuluu nukkuminen, syöminen ja elokuvien ja sarjojen loputon katsominen. Sä pidät puhelinta aina äänettömällä, etkä todellakaan vastaa kenellekään. Se mitä ei tiedä, ei voi satuttaa. Naapurin soittaessa ovikelloa sä pidätät hengitystä ja hiivit oven taakse, muttet avaa ovea. Oli sitten tulipalo tai vessasi vuotaa alakerran mummon katosta. Välttelet peiliä ja pidät ikkunan verhot visusti kiinni. Likainen jääkaappi haisee pahalta vaikkei siellä ole mitään. Pilantuneet ruuat laitat pakastimeen, koska et jaksa viedä roskia. Keräät kokispulloja riviin ja tarkastat kerta toisensa jälkeen että etuketit on näkyvillä tasaisesti. Oot seonnut päivissä, joskus jopa vuosissa. Et muista kenenkään synttäreitä, etkä osallistu sukukokouksiin. Katselet snäpissä miten onnelliset ihmiset juhlii festareilla ja juo viinaa. Säkin haluisit juoda viinaa muttet voi koska lääkitys, ja suvun alttius alkoholismiin. Oot lihonnut kolkytä kiloa, eikä sulla oo ehjiä vaatteita. Pyörän takarengas puhkes vuodenvaihteessa , nyt on heinäkuu. Et soita hammaslääkäriin, koska et halua vaivata heitä turhaan. vakuutat äidilles kerta toisensa jälkeen, että kaikki on tosi hyvin. Murehdit jo seuraavan kuun laskuista. Pidät enemmän huolta kaktuksistasi kun itsestäs ja hygieniasta. Sänkyyn on muodostunut sun painavan ruhon muotoinen painauma. Kaikkialla on pölyistä ja pysähtynyttä. Juttelet yksinäsi politiikasta ja ilmaston muutoksesta. Kirjotat koko ajan tehtävälistoja, koska et muuten tiedä mitä pitää tehdä. Uusit kirjaston kirjat kahdeksatta kertaa. Nukut 14 tuntia ja olet silti väsynyt. Käyt tapaamassa psykologia säännöllisesti, mutta sulla ei ole mitään muuta sanottavaa kuin että ei kuulu mitään erikoista. Kaikista pahinta on se, että rakentamasi muuri estää sua olemasta osallisena elämään ja se on sun oma valinta, jäädä sivuun pelkäämään. Sun maailmankuva on niin kapea ja mustavalkoinen, ettet osaa nauttia mistään. Kaikki kyyneleet on itketty ja jäljellä on vaan se tyhjyys. Hiljainen koti ja yksinäisyys.

-Sanna

Avun hakeminen/ lääkkeet – osa 3

sydän hakkaa rinnassa, pelottaa, että ne kuulee mitä sanon
pelottaa niitten ilmeet, jos ne tuomitsee ja heittää mut vaan roskiin, nyt toi ovi aukee ja mä sit kai meen vaan sisään, mitähän se ajattelee, mitä ihmettä mä sanon, kuolen tähän, liian myöhästä perääntyä, pakko istuu tohon

sininen muovituoli, jos oon liian läski istumaan tohon, jos se menee rikki, jos tipahan lattialle enkä pääse sielt ylös, se kuitenki alkaa nauraa mulle, lisää mut sen vitsikirjaan ja laittaa mun kuvan siihen viereen, mun naama on täynnä finnejä, oon liian ruma sairastamaan mitään masennusta, särkee päätä, sanon sen, oon hiljaa masennuksesta ja väsymyksestä, mä kyllä pystyn menee tän lukukauden läpi nukkumalla, helposti? okei nyt pitäs avata suu, aukene nyt

sönkötän jotain päänsärystä, se kysyy mun silmälaseista, en mä tiedä mitään niistä, haluun vaan pois, miks mä tulin, haluun pois, en saa suutani enää auki, kyyneleet alkaa virrata mun poskia alas, miksen mä pysty oleen edes itkemättä, kuolen häpeään, ehkä mä nyt vaan lähden, haluun pois, pois,pois
tunnen käden mun kädessä, ihmiskontakti, lisää itkua, kuulen kuinka se koittaa lohduttaa rauhallisella terveydenhoitaja äänellä, puhutaan, mä oon jossain muualla, kuulen kuitenkin mun äänen, se vapisee, eikä sitä oikeestaan ees kunnolla kuule, sanon olevani väsynyt, sanon kärsiväni migreenistä päivittäin, sanon että haluun kuolla, sanon etten jaksa enää yhtään mitään

mä täytän lappusia, yhessä lukee osote johon pitää huomenna mennä, aattelen että tää on nyt se alku, tää on se päivä kun mä alotan mun matkan ulos masennuksesta, musta tulee ehkä joskus normaali

sillä tiellä edelleen, lääkittynä ja masennuksen lähes hyväksyneenä

– sanna 24v.

Avun hakeminen/ lääkkeet – osa 2

IMG_20160421_165700895

Olen kokeillut useaa mielialalääkettä, ssri:tä, snri:tä sekä epätyypillisiä pitkäaikaiseen masennukseen ja ahdistukseen. En koe lääkkeistä saaneeni merkittävää apua, en ainakaan sivuvaikutukset ylittävää. Vapinaa, kutinaa, seksuaalista haittaa, univaikeuksia ja ehkä häiritsevimpänä tunne siitä kuin aivot ja etenkin tunteet olisi kääritty läpikuultavaan kelmuun.

Tunteet ovat siellä tallella, niistä on hailakka tuntuma, mutta niihin ei pääse käsiksi, kosketuksiin, eikä niitä pysty käsittelemään. Jos ennen lääkitystä elämänhalu oli hukassa masennuksen ja ahdistuksen takia, lääkityksellä se pysyi yhtä visusti poissa koska mikään ei tuntunut miltään ja päällimmäisenä oli välinpitämättömyys ja aivojen tahkeus tarttua mihinkään. Pahimman zombilääkityksen purettuani olin onnellinen ja helpottunut kyetessäni itkemään ja tuntemaan, vaikka aiheena olikin zombivaikutuksen takia ohi lipunut yhteishaku.

Enää käytössäni on talviajalle piristävä lääke, jolla pysyn hereillä ja jonka sivuvaikutukset ovat hyvin siedettävät sekä tarvittaessa ahdistukseen otettavia lääkkeitä. En ole työkykyinen, mutta en olisi sitä lääkittynäkään. Onneksi moni kuitenkin saa apua lääkkeistä, vaikka omalla kohdallani hyöty on jäänyt vähäiseksi.

Kuva ja teksti: E.Toopi