Ahdistus

Se on koko ajan iholla. Ihan kuin semmoiset pienet pisteet, kun iho menee kananlihalle. Sen läsnäolo tekee hymystäkin väkinäisen. Ihan kuin se eläisi omaa elämäänsä pitäen minua vain pilkkanaan. En keksi edes sille nimeä vaikka olemme enemmän kuin vain tuttavia. En ole oma itseni enää, en ole ollut pitkään aikaan. Ihan kuin olisin huonossa parisuhteessa. Kaikki on paskaa. Kaikki on paskaa ja silti on oltava sen kanssa koko ajan. Minne meenkin se änkee mukaan. Se pilaa kaiken. Se napsasee sen viimeisenkin narun millä koitan sitoa itseni positiivisuuteen. Se ei hymyile koskaan. Se vaan on ja supisee korvaani, pitää vain pilkkanaan. En pysty hoitamaan asioita. Ihan kuin se nauttisi kiduttamisestani. Ihan kuin ja ihan kuin… Voisin kuvailla sitä miljoonin eri termein. Voisin valittaa kuinka se kohtelee kaltoin ja tuhoaa kauttani kaiken mitä rakastan. Voisin sanoa, että se on nyt minä ja minä olen se, eikä tämä suhde muuksi muutu. Se käy aina välillä jossain. Ei koskaan kyllä kerro, että minne. Kurkin ovisilmästä, että koska se tulee takaisin. Mitä jos se ei tulekaan… Itken ja huudan. Tuntuu kuin olisin vain tyhjässä tilassa, orpona ilman sitä. En osaa yhdistää asioita silloin, kun se on poissa. Uskon, että kuolen ilman sitä. Uskon, että se on ainoa asia mikä pitää hulluuden poissa. Tarvitsen sitä. Minne menisin jos tuttu ympyrä yht’äkkiä katkeaakin. En halua edes kuvitella sen olevan vaihtoehto… Onneksi se aina kuitenkin tulee takaisin. Se silittää hiuksiani ja hyräilee lapsuudessa rakastamiani lauluja. Sanoo kuinka rohkea olin, kun koitin olla yksin. Katson sitä silmiin ja hymyilen vaikka salaa taas toivon, että se vain menisi pois.

Nimimerkki: Minä

Tulevaisuudennäkymät – osa 1

Lapsena kiipesin usein koivun latvaan. En tiedä miksi, siellä kuitenkin nökötin itsekseni pitkiäkin aikoja vain ihmetellen ja katsellen. Tunsin olevani vapaa ja jotenkin riippumaton. Joskus tuntuu, että olen vieläkin siellä latvassa ja katselen kun ihmiset elävät, vähän kuin muurahaispesässä. Kaikilla on suunta ja paikkansa minne mennä.  On surullista, kun en näe horisontin taakse. Ei vain ole mitään minkä takia tulisin alas, eikä ole ketään, joka tulisi tänne ylös. Sitten sitä vaan ollaan, kun ei muutakaan voi. Kasvan tähän puuhun kiinni kuin kääpä.

– minä

Kahden minän vanki

Minussa asuu kaksi naista.
Itsevarma ja hymyilevä.
Ahkera, uuras, korkeasti koulutettu.
Äiti, puoliso, ystävä.
Ystävällinen, uskollinen,
hauska ja huumorintajuinen.
Kaikin puolin normaali nainen.

Mutta sisälläni asuu salaisuus.
Salaisuus, joka maalaa ihoni paksulla, mustalla kerroksella likaa.
Täyttää ajatukseni häpeällä, yksinäisyydellä ja pelolla.
Katsoo ahdistavin silmin peilistä takaisin,
vääristäen kuvan vastenmieliseksi ja iljettäväksi.
Minuun on kajottu, sisimpäni on rikottu.
Satoja, ja taas satoja kertoja.
Mutta sitä ei monikaan tiedä.

Niin moni uskoo, että se mitä he näkevät, on se ainut minä.
Että olen juuri se valhekuva,
minkä olen läheisilleni onnistunut maalaamaan.
Tavallinen, normaali, ihan kuin kuka tahansa muukin.
Voi kunpa he vain tietäisivät totuuden.

Oikeasti olen kahden minäni vanki.
Kooste kahdesta puolikkaasta, mutten kuitenkaan kokonainen.
Toinen puoleni on rikki, sirpaleina, murskana.
Mutta häpeän kertoa siitä.
En halua sitä taakkaa heidän kannettavakseen,
en tätä tuskaa heidän sieluilleen.
Eivätkä he mitenkään voisi ymmärtää.
Eihän tällaista tapahdu kuin elokuvissa.
Kyllä minä pärjään…
Olen pärjännyt yksin jo kauan.

Ehkä jonain päivänä en ole enää kahden minäni vanki.
Ehkä jonain päivänä tuo tuskainen, masentunut ja ahdistunut minäni
sulautuu uuteen ja rakennettuun, vahvaan minään
tai lakkaa olemasta kokonaan.

Sitten kun pitkä terapiani päättyy, mikä on lopputulos?
Tuleeko valhekuvasta oikeasti totta,
ja uskallan jopa kertoa siitä, mikä minut oikeasti rikkoi?
Tuleeko minusta lopultakin yksi ja yhtenäinen minä,
joka ei enää salaile, vaan on aidosti oma itsensä?

Ei enää häpeää, vaan ylpeyttä.
Ylpeyttä taistelusta, joka voitettiin.
Ylpeyttä arvista, jotka kertovat eloonjäämisestä.
Ylpeyttä siitä, että lopultakin uskallan kertoa.
Ylpeyttä näistä kahdesta minästä,
joista toinen kantoi kaikkea sitä kipua, kauhua ja tuskaa,
että toinen pysyisi kasassa ja kykenisi jatkamaan elämää eteenpäin.

Ehkä jonain päivänä olen taas kokonainen.

2017_05_15_20_29_44

Teksti ja kuva: Bluebell

Avun hakeminen/ lääkkeet – osa 3

sydän hakkaa rinnassa, pelottaa, että ne kuulee mitä sanon
pelottaa niitten ilmeet, jos ne tuomitsee ja heittää mut vaan roskiin, nyt toi ovi aukee ja mä sit kai meen vaan sisään, mitähän se ajattelee, mitä ihmettä mä sanon, kuolen tähän, liian myöhästä perääntyä, pakko istuu tohon

sininen muovituoli, jos oon liian läski istumaan tohon, jos se menee rikki, jos tipahan lattialle enkä pääse sielt ylös, se kuitenki alkaa nauraa mulle, lisää mut sen vitsikirjaan ja laittaa mun kuvan siihen viereen, mun naama on täynnä finnejä, oon liian ruma sairastamaan mitään masennusta, särkee päätä, sanon sen, oon hiljaa masennuksesta ja väsymyksestä, mä kyllä pystyn menee tän lukukauden läpi nukkumalla, helposti? okei nyt pitäs avata suu, aukene nyt

sönkötän jotain päänsärystä, se kysyy mun silmälaseista, en mä tiedä mitään niistä, haluun vaan pois, miks mä tulin, haluun pois, en saa suutani enää auki, kyyneleet alkaa virrata mun poskia alas, miksen mä pysty oleen edes itkemättä, kuolen häpeään, ehkä mä nyt vaan lähden, haluun pois, pois,pois
tunnen käden mun kädessä, ihmiskontakti, lisää itkua, kuulen kuinka se koittaa lohduttaa rauhallisella terveydenhoitaja äänellä, puhutaan, mä oon jossain muualla, kuulen kuitenkin mun äänen, se vapisee, eikä sitä oikeestaan ees kunnolla kuule, sanon olevani väsynyt, sanon kärsiväni migreenistä päivittäin, sanon että haluun kuolla, sanon etten jaksa enää yhtään mitään

mä täytän lappusia, yhessä lukee osote johon pitää huomenna mennä, aattelen että tää on nyt se alku, tää on se päivä kun mä alotan mun matkan ulos masennuksesta, musta tulee ehkä joskus normaali

sillä tiellä edelleen, lääkittynä ja masennuksen lähes hyväksyneenä

– sanna 24v.

Parantuminen – osa 4

parantuminen_liejja

”Mielenterveysongelmista parantumisessa on todella paljon tarkasteltavaa ja pohdittavaa useasta eri näkökulmasta, mutta halusin itse tekstissäni tarkastella parantumisen aloittamiseen liittyviä asioita. Sen kohtaaminen, että ylipäätänsä pitäisi parantua jostakin, voi olla monesta eri syystä haastavaa; apua ei kenties tunnu olevan saatavilla, omat ongelmat eivät tunnu ”tarpeeksi vakavilta” tai apua ei ehkä tunne ansaitsevansa ollenkaan, näin muun muassa. Siitä en tiedä, pitäisikö parantumisen aina varsinaisesti lähteä itsestä ja omasta halusta, mutta ilman omaa panosta missään vaiheessa se tuskin ainakaan onnistuu. Ympäristön asenteet vaikuttavat avun hakemiseen aika lailla, ja mielenterveysongelmiin liitetyn stigman poistaminen on tältä osin erittäin tärkeää. Omasta henkisestä terveydestään huolestunut ihminen ei ole heikko, alempiarvoinen tai mitenkään menetetty tapaus.”

Tekijä: liejja