Paniikkihäiriö

saijasaiccuketolarikki1saijasaiccuketolarikki2

Sarjakuva: Saija ”Saiccu” Ketola
saiccu.sarjakuvablogit.com

Mainokset

Terapeuttisia töitä

11205020_420754561439611_6934564434467502138_n_muok

12791026_522948817886851_4393459716188673194_n_muok

”Sairastan skitsoaffektiivisen häiriön skitsofreenista muotoa. Noiden tekeminen auttoi minua valtavasti tietyssä vaiheessa. Tapahtui sen jälkeen kun koko elämäni meni uusiksi. Sairastuin 2000. Sairaus alkoi synnytyksen jälkeisenä masennuksena, joka meni psykoosiin asti viisi kertaa. 2012 tuli avioero ja koko elämä meni uusiksi.”

Kuvat ja teksti: Pirjo Korhonen. Kuvat kollaaseja, alkuperäiset kuvat kirjasta ”Tyttö, puu ja peili”, tekijät Raija Siekkinen ja Hannu Taina.

12768295_520973931417673_4066319831740865047_o_muok

Pitkän päivän ilta

17424770_173245249858447_6015876876018151590_n

Ordet trast i Maly Trastsjanets.
Belzèk, Sobibór, Treblinka
Som att blinka. Ett ögonlock av skilsmässa.
Majdanek en piknikdag i maj.
Chelmno, en endaste en, överlevande.
Han rodde båten i Lanzsmanns Shoah.
Han sjöng. Han sjöng då, medan arbetet pågick.
Han sjöng igen, i dokumentet, på 1970-talet.
Och rodde. Båten i ån. Han sjöng,
fast han inte på något rimligt vis
borde ha kunnat sjunga mera.

Varpunen löytyi vastakuoriutuneena,
Korppoon minigolfradalta.
Avasi silmänsä ja
tuli siksi mitä se näki.
Ihmisen katse synnytti ihmisen,
joka lensi, ja lauloi.
Se yritti laulaa kuin talitiainen,
sitten se matki peippoa.
Ne eivät vastanneet hänelle.

33 päivää on ikuisuus kun yö seuraa yötä.
33 päivää on silmänräpäys kääritty untuviin.
Kuolema on kaasukammio.
Kuolema on sitä että astuu toisen päälle,
koska jalan alle liiskautuva
ei voi kuvitella ihmisen astuvan harhaan.

Kun päivä loppuu vaimenee paha.
Ei sekään jaksa, enää.
Ilta joka nojaa kohti yötä
tarjoaa hetken ilman huolta.

Kuva ja runo: Goa Zweygbergk

Lisää runoja ja kuvia Facebookissa https://www.facebook.com/goazrunot/. (Lue alhaalta ylöspäin, runoilla tietty kronologia).

Psykoosi

Huomenta!

Minun maailmassani huomista ei kylläkään ole

sillä minun maailmassani ei ole aikaa.

Minun maailmassani ei ole huomista eikä ylihuomista

minun maailmassani ei myöskään ole eilistä eikä toissapäivää.

En tiedä lainkaan mitä tapahtui eilen tai toissapäivänä

tai mitä tulee tapahtumaan huomenna tai ylihuomenna.

En pysty edes kuvittelemaan mitä tapahtuisi viikon päästä

tai mitä tapahtui viikko sitten.

Oikeastaan en edes tiedä, mikä on viikko tai kuukausi tai vuosi

sillä minun maailmassani ei ole aikaa.

On vain…Ikuisuus

Ikuisuus on kyllä ihan mukava asia,

mutta pitemmän päälle se alkaa ikävystyttää.

Ikuisuudessa ei nimittäin ole yhtään mitään

on vain…Ikuisuutta.

Ikuisuudessa on myös täydellinen vapaus, sillä siellä ei ole rajoja

aivan kuin leijuisin tyhjyydessä, painottomassa tilassa.

Tilassa jossa ei ole aikaa, eikä paikkaa, ei janoa eikä nälkää

ei elämää…eikä kuolemaa. Se on suorastaan ihanaa.

Mutta minun on kyllä myönnettävä, etten ole siihen täysin tyytyväinen

sillä välillä minusta tuntuu, ettei täällä vapauden keskellä ole mitään.

Ei edes minua.

Kun ei minulla ole mitään mihinkä takertua.

Ei seiniä, ei kattoa, ei lattiaa.
Ei vettä, ei maata, ei taivasta.
Ei ääntä, ei valoa, ei lämpöä.
Ei iloa, ei surua, ei mitään.

Ei edes minua.

Minua ei siis enää ole.

Olen hukannut itseni ikuisuuteen.

Joskus minulla on tosin muistoja ajasta ennen ikuisuutta.
Hämäriä muistikuvia isästä ja äidistä. Siskosta ja veljestä.
Kukkivista niityistä, havupuumetsistä, kauppakeskuksista ja

suklaapatukoista.

Joskus muistan etäisesti, kuinka olen pikkulapsena kirmaillut avoimilla
niityillä kukkien kanssa.
Tai kuinka olen ensimmäisen kerran koskettanut veden pintaa.

Joskus muistan hämärästi käyneeni jopa yliopistolla.

Niin… ehkäpä ne muistot ovat sittenkin todellisia

ehkäpä ikuisuuden ulkopuolella on sittenkin elämää.

Ehkä minun ei sittenkään tarvitse jäädä tänne!
Ehkäpä ikuisuudesta on sittenkin reitti ulos ja voisin päästä siitä pois,
Ja nähdä taas valon ja päivän!
Ja kuulla taas lintujen laulun!

Ja tuntea ilon ja surun!

Tai sitten minä vain uneksin…

Uneksin maasta ikuisuuden ulkopuolella, jota ei ole.

Todellisuudessa on kuitenkin olemassa vain ikuisuus.

Ikuisuus, jossa ei kasva aika.

Mutta mistä voin olla varma?
Ehkä ikuisuuden ulkopuolella on sittenkin elämää?

Tai sitten ei…

En osaa sanoa. Kun ei kukaan osaa kertoa minulle.

Yrittäneet kyllä ovat ja yrittävät vieläkin.

Sanovat, että minun pitää vain luottaa siihen.
Sanovat, että kyllä maailma on todellinen paikka,

ja että ikuisuuden ulkopuolella on elämää.

Mutta minä en tiedä mihin uskoa. Toisaalta uskon mutta toisaalta en.

Ja miten minä voisin uskoa? Kun en usko, että minua on edes olemassa.

Ehkä minun pitää vain toivoa.

Ehkä minun pitää vain toivoa, että jossain vaiheessa ikuisuudessa alkaa
kasvaa aika….

Ja Ajassa Ikuisuus.
Runo: Santtu Järvinen

 

Jokaisessa lukee ”Häpeä”

Uni unessa
Pelko pelon sisällä
Suru kauneudessa
Kipu viattomuudessa
Vedenalainen laakso
josta en ylety saamaan päätäni pinnalle

Voin vain katsella

– – –

Pieni oikku luonnottomuuden
Kasvain ilman kantajaa
Etäpesäkkeenä itselleen sielun kasvattaa
Ainoastaan pystyäkseen
itseänsä vihaamaan

– – –

Seison autiolla torilla
Vierelläni seisoo opaste
josta tienviitat osoittavat kaikkiin suuntiin

Jokaisessa lukee ”Häpeä”

 

Runot: Aki Kuosmanen

Minä ja mielenterveys

yksinaisyys_ja_epatoivopohjallasanat_satuttavatsilmat_ovat_sielun_peiliahdistuspokemon_go

”Tässä ovat vuonna 2016 tekemäni kuvitukset näyttelyyni ”Minä ja mielenterveys”. Kuvat on tehty pääasiassa musteella, vesiväreillä sekä guasseilla. Yksi töistä on ollut myös vuoden 2016 RIKKI-näyttelyssä. Kuvat on tehty omien tunteiden pohjalta.”

Tekijä: ”Lamppu”