Kahtena

Lohduttoman tragedian kauhut
näyttäytyvät tässä maisemassa,
jonka ilmaan samaistuu
pelon ja vihan hajut
murhenäytelmänhahmon uloshengityksestä…

Jokainen sisäänhengitys
on täynnä syvälle tulvivaa surua,
johon hän hukuttaa itsensä.

Taistelut on hävitty,
kohtalokkaat erehdykset tehty.
Julmuus, irstaus ja raatojen asennot
-paljastavat kaiken-
On tullut aika puhdistuksen.

Ei ole enää mitään näyteltävää,
ei enää muuta tehtävää,
kuin riisua naamiot
ja nähdä mitä jäljelle jää…

”-Että mitäkö?”
Vain paljas sydän joka kuiskaa hiljaa:
”-Ei mitään…”

Murtunut hahmo kavahtaa:
”-Eikö mitään?!
Eikö kyyneliäni lasketa?
Perkelettäkö tässä sitten nyyhkimään!”

Katkeraksi muuttuvat kyynelet,
niiden polttaessa nahattomaksi riisutuilla kasvoilla.
Löytyipä sentään jotain vielä puhdistettavaksi:
Raivoisasti käy traagikko Epätoivonsa kimppuun..
Vauhkoontuneet silmät
hakevat katseelle suuntaa,
kunnes yhdessä räpäyksessä
pysähtyvät naulittuina näkemään – kaksoisolentonsa ilmestyvän tyhjästä.

”-Mitä helvettiä?
Ei voi olla totta,
että kaiken tämän tuskan keskelle
ilmestyy tämä sama surkea tila
vielä uudestaanpuettuna
ylle toiselle
täsmälleen samanlaiselle olennolle!?”

Loppu on varmasti lähellä,
kun hahmokin jo näkee
itsensä kahtena…
Mutta ei!
Tällaisella näyttämöllä
ei loppukaan tule ihan näin helpolla.

Tragedia jatkuu,
kun sen hahmo huomaa
jälleen erehdyksensä:
Hänhän katsookin omaa heijastustaan peilistä-
häneen katsovan silmän pinnassa…

Ihan huomaamatta on katsoja hiipinyt tähän tragediaan
ja vielä niin lähelle,
että kohtalonsa runtelema traagikko
näkee hänestä oman itsensä.

Kuka on tämä vieras hahmo,
joka keskeyttää
juuri meneillään olleen puhdistuksen?

Nyt ei kunnian kukko laula,
sen kiekaus katkeaa kuin kirveellä kaula:
Sillä silmät ovat Iloisen Narrin.

Komedian Suuri Sankari-Pelle
katsojansa silmiä hymyillen kutsuu
mukaan hilpeän värikkään asunsa leikkiin.

Traagikko kalpenee väreistä:
”-Saatanan irvailija!
Mitä teet täällä-
olet 
väärässä näytelmässä!
Oletko hullu ja mielenvikainen,
kun ilmestyt tänne?
Vai onko tuo hymysi vilpillinen-
tulitko 
tekemään pilkkaa?
Siinätapauksessa – olet julma peto!
Hah,Tulit koska haistoit veren!”
Hän lausuu irvistellen.

Narri kallistaa hämmästellen päätään
ja lausuu hellästi:
”Ystävä kallis, en ole vasta tullut,
en ole tullut ollenkaan.
Sillä olen jo ennestään
olemassa kaikkialla,
mutta puhkean kukkaan
vain ristiriidalla.
On tämä tilanne oikea ja totuudenmukainen,
jos sinä näet minut nyt
olen juuri sinulle auennut.
Olen sinun oma narrisi.
Nöyrin palvelijasi,
valmiina kirvoittamaan naurusi,
päästämään ilmoille ilosi!”
Näin lausuu Narri, totinen pelle,
ja kumartaa tehden kunniaa traagikolle.

”-Vai ristiriidasta kukit sinä huumorin kukka!”
Parkaisee traagikko ja vastaa:
”-Totta totisesti,
kaunis kukka oletkin!
Senkin sekasikiö!
Häpeän raiskaaman Kunnian
repivällä tuskalla synnyttämä mätä hylkiö-
Elinkelvoton olet!
Muka palvelija? En kaipaa kaltaistasi.
Ei ole iloa, ei ole jäljellä yhtään hymyä.
Ilo on kuollut-
Sinä juuri tapoit sen
kun ilmestyit.
Sinä typeryydelläsi
veit viimeisen mahdollisuuden,
veit tragedialta armollisen puhdistuksen.
Ilman sitä,
kärsimys on ikuinen.
Vieläkö tahdot olla iloinen?
Oletko juuri, niin murhanhimoinen…?”

Yhä vain Narri suloisesti hymyilee
ja naurahtaa,
kuin hauskalle vitsille itsekseen.
”-Rakkaani…”
Hän oivaltaen lausahtaa.
”-Ymmärrän reaktiosi-
se on kohtaloasi
ja omat voimasi ovat uuvuttaneet sinut taistelussasi.
Annan anteeksi sanasi-
puolestasi.
Olet väsynyt ystäväiseni,
niimpä elpyäksesi,
laske heikkoutesi lepäämään myötätunnolleni.
Vaivuta kuormittunut mielikuvituksesi
unen taajuuksille.
Ja Kun olet valmis
-herää-
Ja sitten, yhdessä leikitään!”
Samassa pelle loikkaa-
tekee kuperkeikkaa,
mutta kompuroikin maahan turvalleen…

Kun Pellen kuraiset kasvot nousevat maasta,
on niillä yllättynyt ilme,
Traagikko hörähtää tahtomattaan sille…
Hänen väsyneitä silmiään kirveltää, kun ne painuu kiinni-
mutta se menee ohi ajallaan…
Herättyään hän yhä muistaa murheensa
ja nyt niiden rinnalla
tuntee puhtainta iloa.
Taistelu oikeasta totuudesta-
olikin vain leikkiä.
Uskon varjolla toteutettua Ristiriitaretkeä.

Siellä missä ilo ja suru näkevät toisensa,
onnen vienot tuoksut leijailevat ilmassa,
pölyttäjien etsiessä
niistä auenneita kukkia.

– Pyrita

Mainokset

Oletko tänään ollut onnellinen?

41368520_312758316155444_3717190101860614144_o

Muista kysyä tänäänkin ihmisiltä, kuinka voit?
Istahda hänen kanssaan hetkeksi.
Se ei maksa mitään.

39514682_299812840783325_4577253665047314432_o

Se ei katso aikaa ja paikkaa.
Jos tuntuu, että tässä on hyvä,
jää siihen.
Ehkä olet huomion keskipisteenä,
mutta osaa nauttia myös siitä.

38071492_280340099397266_3336358268007088128_o

Oletko tänään ollut onnellinen?
Oletko saanut rauhoituttua?
Oletko kuullut jotain kaunista?
Oletko kuullut jotain rumaa?
Oletko ollut kiireinen?
Oletko sittenkin ollut onneton?
Oletko ajatellut, että teen
tämän päivän asiat huomenna?
Oletko ajatellut, että sittenkin vasta ylihuomenna?
Että sitten, kun joskus on aikaa.
Sitten, kun ei tarvitse huolehtia muusta,
niin olen onnellinen

Kuinka rumasta saan kaunista ?
Kuinka saan kauniista rumaa?
Kuinka saan onnellisesta onnettoman?
Kuinka saan onnettomasta onnellisen?
Kuinka saan tehdystä tekemättömän, entä tekemättömän tehdyksi?
Miten saan kiireen rauhalliseksi ja rauhan kiireiseksi?

Elämällä vai olemalla?
Sitten kun,
mutta kun
vai nyt?

Runot ja valokuvat: Jonna Parikka
https://www.facebook.com/tunnesydan/

Silloinkin kun vielä paistoi aurinko

jäätiköitä jotka romahtavat
meret vetäytyvät
kerätäkseen voimansa
täyttävät hyökyaalloillaan maailman
kun minä nään unia enkä muista

vetää henkeä
ennen tulvavesiä
jään sinisen huudon alle
eikä ihooni ole vielä kasvanut kiduksia
en osaa sen massan alla hengittää

veden paino ja humina korvissa
odotan, odotan

paljaat jalat rannan kylmällä kivikolla
sininen vaalean hämärä taivas ja vesi
kahlaan pyörteet hieman nilkkojen yläpuolella
lasinsiruja jalkapohjieni alla, niinkuin yhä edelleen niissä unissa

ja kaikki on läpinäkyvää mutta värjättyä
kuin haalein vesivärein siveltimenvedoin olisit maalannut tämän huoneen
koko maailman
(vähän ahdasta kun happi loppuu)

vuorokaudet kuluvat ja vuorovedet nousevat
aurinko ei

onko pimeää tai harmaata utua, tasaista sinistä (en erota taivaan ja veden rajaa)
enkä tiedä kuka on varastanut kaikki muut värit
kuka on vienyt elämän äänet
(jättänyt vain sen veden kohinan)
kuka on jättänyt minut tänne aivan yksin
maailman viimeisimmälle rannalle

synnyinkö minä tällaiseksi?
olenko minä ollut aina tässä?
irti ihostani seisonut yksin rantavedessä odottanut aurinkoa joka ei ole koskaan tullut
antanut veden kuluttaa ihoa hioa näkyviin luita
pudotellut punaisia pisaroita mereen
ja hukkunut niin monta kertaa
huuhtoutunut vain aina tälle samalle kivikolle takaisin

en ole koskaan tiennyt millaista on elää ilman ikävää
kun ne kysyvät kuinka kauan kaikki on ollut näin
en tiedä
(niinkuin enää tietäisin mistään yhtään mitään)
sillä olen aina ollut surullinen
en ole koskaan kuulunut tähän maailmaan näiden ihmisten ääniin
jonnekkin jossa lämmin elämä ryöppyää nauruna suupieliltä
en tiedä ??

olen syntynyt se paino sisälläni
loputon kaipaus ja kyyneleet
silloinkin kun vielä paistoi aurinko – en muista siitä mitään, paitsi sen sinisen taivaan
sen jota aina katsoin, oli wind of the change ja minä kaipasin kaipasin ikävöin
olin vielä aivan pieni enkä edes tiennyt mitä ja minne
muuttuvat äänen painot
muistoissani ((ja valkoisia pilviä ja auton takapenkki))
en enää tiedä kenelle ne kuuluvat
silittävät niskaa mutta eivät koskaan silti ole siinä
(ovatko ne haamuja vai olenko minä?)
olen ollut aina merkityksetön ja yksin

hukkunut hiljaisuuteen kai vähän liian helposti
hitaasti kasvanut näkymättömäksi
katkaissut oksat jotka versovat “väärin”
vaikka joskus tuntuukin että olen silti aina liikaa ääntä;

korvia särkevää terävää huutoa ruosteen punaista ja rikkonaista pintaa aivan liian paljon tilaa rumaa pehmeää likaista lunta sen alta keväisin paljastuvia tupakan tumppeja
ja väärin toimivat aivot.

en minä tiedä kuka minä olen ja miksi miksi mitään koskaan.

ehkä minä olin jossain välissä jotain muuta
vai valehteliko joku vain muutuinko minä vai oliko se vain vuorovesi
ehkä kuljetti vähän tai hukutti
sai näkemään pinnan alla unia joissa oli kerrostaloja kaupungin valoja asfalttia
ja pikkuveli joka kertoi silloin

kuinka olisi hienoa kuolla savuksi muuttumalla
jos kukaan ei vain enää muistaisi ja välittäisi
niin, minäkin tahtoisin sillä tavoin kadota

ei ole ääntä ehkä minua ei ole koskaan ollut tässä
ne on vieneet multa kuoleman mahdollisuuden ja makaan vaan ikuisesti rantavedessä.
miksen minä osaa tahtoa mitään vaikka tahdon kaiken ja nyt ja tuntea ja olla ja osata ja kuulua
ja jäädä ja vihdoin lähteä.

ei ei ei minä olen ollut täällä aina
olen yrittänyt kavuta pois ja olen yrittänyt hukkua
olen yrittänyt olen saanut henkeä ja silti kaatunut
eikä ole tietä on vain tätä loputonta yksinäistä rantaa ja kylmyys jaloissa
vettä ja tyhjä, silti aina ahdas olo

kuka teki minusta tälläisen miksi minä synnyin tähän maailmaan johon en kuulu
jossa ihmisten äänet ovat kaukana ja minä olen väärä enkä osaa edes auttaa ketään
vaikka kuinka tahtoisin

tiedän kyllä minä tiedän
kai se on joku soluihini ommeltu virhe
tai ehkä me olemme kaikki vain rikki eikä kukaan kuulu tänne.

– Elisa

Pikku-petterin psykoosi

Teininä vihasin itseäni niin paljon että en antanut itseni hyväksyä olevani masentunut. Kaikessa hiljaisuudessa läheisteni tietämättä haukuin itseäni ja velloin ahdistuksessa. Asetin joidenkin vuosien päähän aikarajan: jos paha oloni ei poistuisi siihen mennessä, saisin tappaa itseni. Aikarajaan mennessä oloni oli jo parempi. Olin kuitenkin edelleen rikki ja sosiaalisten tilanteiden ahdistukseni sai minut uskomaan olevani vaivaksi muille pelkällä olemassaolollani, ja oletukseni oli että seuraani ei haluta. Sitten sekin alkoi hiljalleen korjaantua. Kehityin ihmisenä ja olin siitä innoissani. Sain uusia ystäviä, tein asioita. Sitten laukesi psykoosi, jonka jälkeen koin aivan uudenlaisen masennuksen. Tällä kertaa en inhonnut enää itseäni, mutta olin lopen uupunut eikä edes suosikkipelini jaksaneet kiinnostaa minua enää. Psykoosini uusiutui pari kertaa, mutta tästä näennäisestä takapakista huolimatta, olin jatkuvasti kehittynyt parempaan suuntaan. Siinä kesti vuosikausia, mutta nyt ankeuteni ovat tiessään. Minusta tuntuu hyvältä, olen itsevarma ja kykeneväinen. Maailmani on muuttunut. Nautin elämästä.

Tässä lyhyt tositapahtumiin perustuva (mutta ei kirjaimellinen) sarjakuva psykoosikokemuksista.

SKM_C25818072511010_0001SKM_C25818072511010_0002SKM_C25818072511010_0003SKM_C25818072511010_0004SKM_C25818072511010_0005SKM_C25818072511010_0006SKM_C25818072511010_0007

Sarjakuva ja teksti: Henna Stålhammar

Terapeuttisia töitä

11205020_420754561439611_6934564434467502138_n_muok

12791026_522948817886851_4393459716188673194_n_muok

”Sairastan skitsoaffektiivisen häiriön skitsofreenista muotoa. Noiden tekeminen auttoi minua valtavasti tietyssä vaiheessa. Tapahtui sen jälkeen kun koko elämäni meni uusiksi. Sairastuin 2000. Sairaus alkoi synnytyksen jälkeisenä masennuksena, joka meni psykoosiin asti viisi kertaa. 2012 tuli avioero ja koko elämä meni uusiksi.”

Kuvat ja teksti: Pirjo Korhonen. Kuvat kollaaseja, alkuperäiset kuvat kirjasta ”Tyttö, puu ja peili”, tekijät Raija Siekkinen ja Hannu Taina.

12768295_520973931417673_4066319831740865047_o_muok