Psykoosi

Huomenta!

Minun maailmassani huomista ei kylläkään ole

sillä minun maailmassani ei ole aikaa.

Minun maailmassani ei ole huomista eikä ylihuomista

minun maailmassani ei myöskään ole eilistä eikä toissapäivää.

En tiedä lainkaan mitä tapahtui eilen tai toissapäivänä

tai mitä tulee tapahtumaan huomenna tai ylihuomenna.

En pysty edes kuvittelemaan mitä tapahtuisi viikon päästä

tai mitä tapahtui viikko sitten.

Oikeastaan en edes tiedä, mikä on viikko tai kuukausi tai vuosi

sillä minun maailmassani ei ole aikaa.

On vain…Ikuisuus

Ikuisuus on kyllä ihan mukava asia,

mutta pitemmän päälle se alkaa ikävystyttää.

Ikuisuudessa ei nimittäin ole yhtään mitään

on vain…Ikuisuutta.

Ikuisuudessa on myös täydellinen vapaus, sillä siellä ei ole rajoja

aivan kuin leijuisin tyhjyydessä, painottomassa tilassa.

Tilassa jossa ei ole aikaa, eikä paikkaa, ei janoa eikä nälkää

ei elämää…eikä kuolemaa. Se on suorastaan ihanaa.

Mutta minun on kyllä myönnettävä, etten ole siihen täysin tyytyväinen

sillä välillä minusta tuntuu, ettei täällä vapauden keskellä ole mitään.

Ei edes minua.

Kun ei minulla ole mitään mihinkä takertua.

Ei seiniä, ei kattoa, ei lattiaa.
Ei vettä, ei maata, ei taivasta.
Ei ääntä, ei valoa, ei lämpöä.
Ei iloa, ei surua, ei mitään.

Ei edes minua.

Minua ei siis enää ole.

Olen hukannut itseni ikuisuuteen.

Joskus minulla on tosin muistoja ajasta ennen ikuisuutta.
Hämäriä muistikuvia isästä ja äidistä. Siskosta ja veljestä.
Kukkivista niityistä, havupuumetsistä, kauppakeskuksista ja

suklaapatukoista.

Joskus muistan etäisesti, kuinka olen pikkulapsena kirmaillut avoimilla
niityillä kukkien kanssa.
Tai kuinka olen ensimmäisen kerran koskettanut veden pintaa.

Joskus muistan hämärästi käyneeni jopa yliopistolla.

Niin… ehkäpä ne muistot ovat sittenkin todellisia

ehkäpä ikuisuuden ulkopuolella on sittenkin elämää.

Ehkä minun ei sittenkään tarvitse jäädä tänne!
Ehkäpä ikuisuudesta on sittenkin reitti ulos ja voisin päästä siitä pois,
Ja nähdä taas valon ja päivän!
Ja kuulla taas lintujen laulun!

Ja tuntea ilon ja surun!

Tai sitten minä vain uneksin…

Uneksin maasta ikuisuuden ulkopuolella, jota ei ole.

Todellisuudessa on kuitenkin olemassa vain ikuisuus.

Ikuisuus, jossa ei kasva aika.

Mutta mistä voin olla varma?
Ehkä ikuisuuden ulkopuolella on sittenkin elämää?

Tai sitten ei…

En osaa sanoa. Kun ei kukaan osaa kertoa minulle.

Yrittäneet kyllä ovat ja yrittävät vieläkin.

Sanovat, että minun pitää vain luottaa siihen.
Sanovat, että kyllä maailma on todellinen paikka,

ja että ikuisuuden ulkopuolella on elämää.

Mutta minä en tiedä mihin uskoa. Toisaalta uskon mutta toisaalta en.

Ja miten minä voisin uskoa? Kun en usko, että minua on edes olemassa.

Ehkä minun pitää vain toivoa.

Ehkä minun pitää vain toivoa, että jossain vaiheessa ikuisuudessa alkaa
kasvaa aika….

Ja Ajassa Ikuisuus.
Runo: Santtu Järvinen

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s